Ajatuksia surusta

Suru on on luonnollinen reaktio läheisen menetykseen. Suru on hyvin intiimi, tärkeä ja arvokas tunne yksilölle. Suru on muisto suhteesta menetettyyn ihmiseen ja siten tärkeä tunne. Suru ei ole pysyvä tunne, vaan sen luonne aaltoilee. Surevat kuvaavat, että välillä suru tuntuu niin raskaalta, että sen alle musertuu ja välillä taas on helpompi olla ja hengittää. Vähitellen voimakkaat vaihtelut tasoittuvat ja uuteen elämäntilanteeseen alkaa tulla toivoa, kaipausta ja kiitollisuutta. 

Vaikka suru onkin hyvin intiimi ja yksilöllinen kokemus, liittyy suruun usein niin yksilöllisiä kuin yhteisöllisiä normeja ja odotuksia surevan käyttäytymisestä ja surun käsittelystä. Meillä on yhteiskunnallisesti vielä hieman vanhakantaista ajattelua suruun ja suremiseen liittyen, mikä on onneksi alkanut muuttua uuden surututkimuksen myötä. Surun moninaisuuden ymmärtäminen on monelle tärkeä surussa kannatteleva tekijä. On lohdullista huomata, että suremisen tapoja on monia, eikä surusta tarvitse päästä irti, vaan sen kanssa voi oppia elämään. Tämän ymmärtämisessä sekä teoriatieto surusta että vertaistuki on merkittävää.

Suru on yksilöllinen kokemus, johon vaikuttaa mm. yksilön oma elämänhistoria, elämäntilanne, henkilökohtaiset ominaisuudet ja menetyksen laatu. Suru on aiemmin kuvattu tiettyjen vaiheiden mukaan etenevänä prosessina, mistä helposti muodostuu kuva ikään kuin putkesta, jonka läpi menetyksen kokenut kulkee. Puhuttiin terveestä surusta, jossa suru pystyttiin jättämään taakse ja jatkamaan niin sanotusti normaalia elämää. Ja jos tähän ei pystynyt, nähtiin suruprosessin olleen epäonnistunut ja kyseessä olevan sairaus, johon tarvittiin lääketieteellistä hoitoa. Uuden surututkimuksen myötä surua ei enää kuvata vaiheittain etenevänä ja jossa olisi päätepysäkki. Surua ei enää ajatella tilana, josta pitäisi mahdollisimman pian päästä eroon. Suru ymmärretään laajana, yksilöllisenä ja kokonaisvaltaisena reaktiona tärkeän ihmisen menetykseen. Surun nähdään kuuluvan elämään, eikä sitä pidetä pitkittyneenä traumaperäisenä sairautena.

Surusta puhutaan edelleen prosessina, mitä se onkin, mutta sen ei nähdä päättyvän johonkin tiettyyn vaiheeseen. Surun vaiheet yhdistetään usein kriisin vaiheisiin ja ajatellaan surun käsittelyn etenevän samankaltaisesti. Läheisen menetyksen kokeneet käyvät läpi eri vaiheita, mutta ne eivät aina etene tietyssä järjestyksessä. Menetyksen käsittely ei ole suoraviivaista, vaan siihen voi liittyä vaiheita menetyksen kohtaamisen ja sen välttelyn välillä. Nykytutkimuksen valossa surun ei nähdä etenevän vaiheissa, eikä kaikki surevat käy läpi tuskallista suruprosessia päätyen johonkin selkeään päätepisteeseen. Surevat tunnistavat usein sen hetken tai ajankohdan, jolloin suru ei enää aiheuta jatkuvaa kipua, vaan elämässä alkaa versoa myös muita uusia alkuja ja menetys on alkanut integroitua osaksi omaa elämäntarinaa.

Suru on luonnollinen reaktio ja tunne jonkin itselle tärkeä asian tai ihmisen menetykseen. Suru ei ole sairaus, eikä siitä pidä pyrkiä eroon mahdollisimman pian, sillä se on tarpeellinen tila menetyksen käsittelemiseksi. Suru jättää aina jonkinlaisen jäljen menetyksen kokeneen elämään. Mikäli surulle on ollut riittävästi tilaa ja sitä on saanut käsitellä, on mahdollista integroida menetys osaksi ihmisen elämänhistoriaa. Menetyksestä jäänyt jälki voi tällöin olla kiitollisuutta ja henkistä kasvua sen sijaan, että se olisi katkeruutta tai masennusta. Surun käsittely voi kestää vuosia, eikä sillä välttämättä ole päätepistettä, vaan se on elämänmittainen matka.

Surusta, menetyksestä ja sen myötä elämään tulleista muutoksista on mahdollista keskustella terapeutin tuella. Usein suru on hieman kevyempi kantaa, kun sitä saa jaettua toisen kanssa.